Syk­sy on hujah­ta­nut nopeas­ti tääl­lä Poh­jois-Savos­sa, ja ensi­lu­men tul­tua ja men­tyä tal­ven tuloa odo­tel­laan kovas­ti. Var­sin­kin kun itse on viet­tä­nyt kuusi vuot­ta ete­läs­sä, jos­sa tal­vet ovat yleen­sä mus­tia ja par­haim­mil­laan har­mai­ta, kun­non lumi­pei­tet­tä on jo ikä­vä. Vaik­ka päi­vät kulu­vat tii­viis­ti työn­teos­sa, olen ehti­nyt käy­dä myös kou­lut­tau­tu­mas­sa. Oppia on haet­tu niin vasi­koi­den sai­rauk­sis­ta, uta­re­ter­vey­des­tä kuin tau­ti­suo­jauk­ses­ta­kin. Kun oma opis­ke­luai­ka on lähi­his­to­rias­sa, olen yrit­tä­nyt pitää yllä enem­män tai vähem­män aktii­vis­ta opis­ke­lua työn ohes­sa. Toi­von että sii­tä sai­si ihan tavan tähän työn rin­nal­le. Ja kyl­lä­hän se tuo myös uut­ta moti­vaa­tio­ta työ­hön. Omat tavoit­teet ovat uran suh­teen kui­ten­kin siel­lä eri­kois­tu­mi­ses­sa, joten opis­kel­la saa vie­lä monen vuo­den ajan.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten sain todis­taa kir­jai­mel­li­ses­ti pien­tä ihmet­tä, kun asiak­kaan navet­taan syn­tyi kuu­kau­den etua­jas­sa 14 kilon kokoi­nen leh­mä­va­sik­ka. Vie­tet­ty­ään pari päi­vää ”kes­kos­kaa­pis­sa” nave­tan lat­tia­läm­mi­te­tys­sä kyl­py­huo­nees­sa, pää­si til­liäi­nen yksi­lö­kar­si­naan. Parin vii­kon ajan vasik­ka kas­voi­kin kovas­ti, joi ja leik­ki ja tupla­si syn­ty­mä­pai­non­sa. Huo­ma­sin kui­ten­kin alus­ta asti, että sydä­mes­sä kuu­luu sivu­ää­ni, ja hen­gi­tys on mel­ko tihe­ää. Nuo­ril­la vasi­koil­la tämä ei ole har­vi­nais­ta, sil­lä sydä­men eteis­ten väli­nen auk­ko, joka sikiö­nä on tur­van­nut hap­pi­rik­kaan veren kier­ron aivoi­hin, sul­keu­tuu osal­la vas­ta­syn­ty­neis­tä vas­ta pari päi­vää syn­ty­män jäl­keen. Aika kui­ten­kin kului ja sydä­men sivu­ää­ni pysyi, min­kä lisäk­si pikku-O:n hen­gi­tys kävi yhä tiheäm­mäk­si. Toi­nen eläin­lää­kä­ri oli tilal­la käy­des­sään aloit­ta­nut lää­ki­tyk­sen hen­gi­tys­tie­tu­leh­duk­seen, ja anta­nut lisäk­si poti­laal­lem­me kor­ti­so­nia keuh­ko­jen kehi­tyk­sen avit­ta­mi­sek­si. Kun itse menin vii­kon­lo­pun jäl­keen tilal­le, oli vasi­kan voin­ti romah­ta­nut. O:lla oli kor­kea kuu­me, tiheä sydä­men­sy­ke ja hen­gi­tys, her­mos­tol­li­sia oirei­ta ja voi­pu­nut ylei­so­le­mus. Se piti juot­taa makuul­taan, pysyi vain het­ken pys­tys­sä sei­so­maan nos­taes­sa ja oli lai­ha ja pör­röi­nen. Otin ensim­mäi­sek­si veri­näyt­teet, aloi­tin lää­ki­tyk­se­nä selee­nin, tia­mii­nin ja mag­ne­siu­min pis­tok­se­na nahan alle ja ult­ra­sin sydä­men. Vali­tet­ta­vas­ti en pys­ty edel­leen­kään sano­maan, onko sydä­mes­sä jotain vikaa, sil­lä kapeas­ta kyl­ki­luu­vä­lis­tä diag­noo­sin teke­mi­nen oli itsel­le todel­la han­ka­laa. Sovim­me kui­ten­kin emän­nän kans­sa, että mikä­li O:lle käy huo­nos­ti, läh­tee se muka­na­ni Evi­raan raa­do­na­vauk­seen, jot­ta saam­me vas­tauk­sen arvoi­tuk­seen.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä O oli edel­leen hen­gis­sä, voin­ti hie­man parem­pi eili­ses­tä mut­ta edel­leen voi­pu­nut ja sai­ras. Veri­näyt­teis­sä todet­tiin IgG-puu­tos, eli ter­ni­mai­dos­ta siir­ty­vien vas­ta-ainei­den puu­tos vasi­kan eli­mis­tös­sä. Kysees­sä voi olla huo­no­laa­tui­nen ter­ni­mai­to, tai vasi­kan suo­lis­to oli vie­lä lii­an epä­kyp­sä otta­maan vas­taan vas­ta-ainei­ta. Yllät­tä­vää kyl­lä, val­ko­so­lu­jen mää­rä ja tuleh­dusar­vot oli­vat nor­maa­lit. Odo­tin itse kor­kei­ta arvo­ja kos­ka vasi­kal­la oli kuu­met­ta ja hen­gi­tys­tiein­fek­tion oirei­ta. Kos­ka pik­ku-poti­las oli kui­ten­kin men­nyt parem­mak­si eili­ses­tä, pää­tim­me jat­kaa hoi­toa, jon­ka lisäk­si aloi­tin vie­lä mik­ro­bi­lääk­keen suo­jaa­maan vasik­kaa. Kes­kos­va­si­koil­la useim­mi­ten näh­tä­viä ongel­mia ovat sydä­men ja keuh­ko­jen toi­min­ta­häi­riöt ennen­ai­kai­suu­des­ta joh­tuen, nivel­ten ja eten­kin jal­ko­jen pik­ku­lui­den luu­tu­mi­sen kes­ke­ne­räi­syys ja täs­tä joh­tu­vat asen­to­vir­heet sekä vas­ta-ainei­den puu­tok­ses­ta joh­tu­vat ongel­mat. Vii­meis­tä lukuun otta­mat­ta en kui­ten­kaan havain­nut mui­ta ongel­mia, mikä hie­man paran­si ennus­tet­ta. Annoin ajan kulua ja hoi­don jat­kua, ja väsy­mät­tö­mäl­lä tuki­hoi­dol­la, läm­pi­mäl­lä ras­vai­sel­la mai­dol­la ja hyvil­lä olo­suh­teil­la O:n voin­ti para­ni päi­vä päi­väl­tä. Kah­den vii­kon kulut­tua sai­ras­tu­mi­ses­taan vasik­ka pää­si jo hie­man ver­ryt­te­le­mään jal­ko­jaan tyh­jäs­sä poi­ki­ma­kar­si­nas­sa, ja täl­lä het­kel­lä O viet­tää päi­vän­sä ”päi­vä­hoi­dos­sa” isom­pien kave­rei­den kans­sa nuk­kuen yöt kui­ten­kin vie­lä oman kar­si­nan tur­vas­sa. Poti­las on aivan hur­maa­va, ja saa kiit­tää paran­tu­mi­ses­taan myös erit­täin tai­ta­vaa ja omis­tau­tu­nut­ta isän­tä­vä­keä. Rea­lis­ti­na pitää tode­ta, ettei vaa­ra ole vie­lä ohi, ja sydä­men toi­min­ta arve­lut­taa edel­leen. Aika näyt­tää, tulee­ko pikku-O:sta lyp­sy­leh­mää, mut­ta syn­ty­mä­pai­non suh­teen tai­de­taan hipoa jo Suo­men ennä­tys­tä.